Tuoden mukanaan pelkoa, hulluksi tulemisen pelkoa, epämääräistä ahdistusta ja epätodellista oloa. Ensi kesä pelottaa minua aivan käsittämättömän paljon. Päivisin pystyn elämään pelkojeni kanssa, pitämään ne loitolla, mutta illan tullessa pelko palaa. Ihan kuin se olisi kerännyt voimaa päivän aikana piilossa. Kaikki on hyvin nyt, mutta entä huomen aamulla. Entä jos vauva ei liiku, entä jos jollekkin perheenjäsenelle on sattunut jotain? Entä ensi viikolla, ensi kuussa? Saako näiltä peloilta koskaan rauhaa, ehkä vanhana kuin ei enää ole huolehdittavia ja ihmisiä joiden puolesta pelätä? Puolitoista vuotta sitten en olisi uskonut päässeeni tähän, elämä oli silloin helvettiä. Nyt voin sanoa olevani onnellinen, mutta niin kovin peloissani että se tuntuu salpaavan hengityksen ja ajavan minut hulluuden partaalle.

Selvitäänkö me tästä?

Vappuhulinoista selvitty takaisin kotiin ja lauantaina taas suuntana pohjanmaa ja kavereiden tapaamista. Vappu meni löhöillessä ja koiran kanssa ulkoillen minkä seurauksena oli inhottavia supistuksia. Vauva kuitenkin jumppaili tavoilleen uskollisesti kolmatta tuntia putkeen joten en ollut huolissani. Vappu meni varsin perinteisesti, oksennuskin tuli, ja monta kertaa. Erona se ettei tänä vuonna tarvittu alkoholia sen tulemiseksi ja muisti säilyi.. No joo. Kurja olo on oksetuksen kanssa taas ollut ja iltaisin on ruvennut närästämään todella ankarasti. Onneksi rennie on auttanut tähän saakka. Muuten maha tuntuu pysyvän kasassa, supistusten kanssa on todella ikäviä tuntemuksia, mutta ajoittaiset liitoskivut ja kannattimien venymiset eivät juuri oloa hetkauta,  ainakaan vielä.

Tänään rv 23+1 ja kävin toisella käynnilläni psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Hieman oli hidas käynti, mutta juteltiin esikoisen synnytyksestä, synnäriin tutustumisesta, minun kuolemanpelosta ja ahdistuksesta. Ihan mukava tuolla oli käydä. Eihän se pelkoja poista, mutta ainakaan ei kaikkea tarvitse kantaa yksin.

Viime perjantaina kävimme ultrassa katsomassa vauvaa ja kaikki näytti todella hienolta. Pieni on aktiivinen ja painoarvio silloin oli noin puoli kiloa. Tämä on kohta saman kokoinen kun isänsä oli syntyessään. Jospa vain hän saisi vielä vatsan suojissa kasvaa ainakin kymmenen viikkoa. Kohdunsuu oli kiinni ja taisi olla saman pituinen kuin ennenkin. Minulta otettiin myös streptonäyte, mutta tuloksia ei ole vielä kuulunut. Seuraava kontrolli on jo 22 päivä. Saatiin vauvasta paljon 3d kuvia ja voi, miten kaunis toinen onkaan. Sukupuolesta ei tosin saatu vieläkään varmuutta, pieni istui taas jalat niin ristissä. Taitaa olla asukkaan lempiasento, minun potkimiseni välissä <3

Niskat ovat todella jumissa lomareissun vuoksi kun on nukuttu vieraissa sängyissä ja tämän takia tuntuukin että oikea silmä vihloutuu irti, hammasta on purtu yhteen niin, että poskilihakset vain kramppaavat ja kallonpohjaa kiristää ikävästi. Jos illalla kävisi koiran kanssa lenkillä ja ottaisi sauvat mukaan. Yritän kaikesta huolimatta liikkua muutamia lenkkejä viikossa, koska se auttaa ahdistukseen ja helpottaa niskavaivoja. Lääkäri ei kieltänyt kevyttä liikkumista. Sairaslomaa sain kuitenkin äityslomaan saakka, mistä olen todella kiitollinen. Uni on minulle elintärkeää tässä vaiheessa ja eilen heti huomasi kun valvoin liian myöhään konetta tuijottaen ja hyviä blogeja lukien ja samalla jännäriä miehen kanssa katsellen, että nukkumaan mennessä olin jo liian väsynyt ja meni hirveästi voimia ajatusten kasaamiseen ja ahdistuksen ja paniikin hillitsemiseen. Ei siis ihme, että painajaisia tuli nähtyä ja aamulla kun heräsin naapurin remontointiääniin en ollut virkeimmilläni. Aamupalaksi söin eilen tekemääni mansikkarahkaa ja leipää, vettä ja vitamiineja. Ja koska minulla on nykyään aina nälkä, niin sairaanhoitajakäynnin jälkeen tein ihania jauhelihapihvejä pannulla, punaisia linssejä ja värikästä salaattia hyvällä oliiviöljyllä. Jälkiruuaksi otin lasillisen soya-suklaajuomaa tai vastaavaa. Makea maistuu vähän turhankin hyvin, mutta yritän pitää perusruokailut terveellisinä. Mutta voi miten minä kaipaankaan kunnon liikuntaa, jumppia, hölkkälenkkejä ja lihaskipua. En myöskään malta odottaa, että saan jälleen lisätä superfoodit ruokavaliooni jotka lopetin raskauden alettua sillä en halua siirtää niitä vauvaan, joskin ne ovat olleet hieno apu minulle.  Ja muutenkin odotan etttä nämä mielihalut helpottaisivat eikä tulisi syötyä vain sitä mitä helposti saa ja mitä tekee kulloinkin mieli.

Kaipaan vahvaa ja jaksavaa oloa. Tämä liikkumattomuus tekee hallaa myös henkiselle jaksamiselleni ja odotan jo innolla vaunulenkkejä, aktiivista venyttelyä kun nivelet eivät enää pauku paikaltaan ja uintia ja muuta mieltä piristävää liikuntaa. Näistä haaveilen iltaisin kun olo on tukala. Kyllä minä vielä muutaman kuukauden jaksan. Minulla on ikävä joustavaa ja energistä oloa, oman vartalon hallinnan menettäminen raskaudessa on vaikeinta, sillä itse en kykene liikkumaan samalla tavalla kun ennen raskautta eikä ruokailut mene niinkuin haluaisi kun koko ajan oksentaa. Jos pitäisin nyt yllä 5 jumpan viikkotahtia muiden liikuntojen ohella niin tuskin pysyisi lapsi mahassa. Mutta aikansa kutakin, enköhän minä taas pääse liikunnan pariin puolen vuoden sisään. Akunpunktiota on myös ikävä, siitä on ollut paras apu käsiongelmiini ja päänsärkyihin.

Tänään on tosin lenkin jälkeen pakko venytellä jalat ja lonkat kun tuntuu molemmat jalat turtuvan istuessa. Kipukoukulla voisi käydä myös läpi niskan koska kiristää niin ikävästi. Venyttelyä minun niskoille ei tässä vaiheessa edes suositella, tekee vain enemmän vahinkoa kun pakolla repii kireitä lihaksia auki. Illalla voisi tehdä hius- ja kasvohoidon ja värjätä kulmat ja loppuillan rentoutua criminal mindsia miehen kanssa katsellen. Nyt vielä pyykinpesua ja ruokalepo niin jaksaa lähteä lenkille.

Hyvä lukioaikainen ystäväni sai maanantaina suloisen pojan. Olen todella onnellinen hänen puolestaan, raskautuminen ei ollut heille helppoa. Ihana, että he saivat parhaan palkinnon. Mietin vain, että saammeko me koskaan kokea tuota kaikkea. Kaikki on jo kerran riistetty meiltä, ja vaikka tälläkin hetkellä pienet jalat takovat virtsarakkoani rytmikkäästi, niin luottaminen on niin kovin vaikeaa.

Tännekkin voisi kirjoittaa enemmän, mutta tuntuu, ettei ole hirveästi asiaa. Arkisia toimia ja unelmia vain. Mutta niiden varassa ollaan ja ne tuovat onnellisuuden tällä hetkellä.

Rv23+1

Lähdin aamulla suoraan sängystä neuvolaan ja siellä vierähtäkin tunti aikaa kun mukana oli opiskelija ja lisäksi sain uuden sokerimittarin ja testattiin sitä. Paastoarvo oli 4.2 (eli normaalin rajoissa, tosin jo suonesta mitattaisiin niin eiköhän varmaan olisi liian korkea koska rasituksessa paasto tosiaa oli vain 3,9) Mutta nyt sitten mittaillaan parina päivänä viikossa.

Kaikki arvot oli ok. Painonnousu oli 1,8kg ja kokonaisnousu tässä raskaudessa on 3,6kg. Pissa oli puhdas ja hb oli laskenut hieman ja oli nyt 125. Ainoa mistä lievästi järkytyin oli sf-mitta. Se oli tänään rv 22+1 24cm! Esikoiselta sama mitta saatiin rv 25+6 eli huima ero viikoissa ja senteissä. Terkkari lohdutti sanomalla, että toiselta vatsa kasvaa nopeammin. No, sen olen huomannut, vatsa tuntuu todella isolta vaikka vauva kasvaa normaalisti ja lapsivettä on normaalisti. Tuo lukema meni kaikkien käyrien yläpuolelle niin että humahti.

Huomenna on lääkäri joten nähdään sitten vauvan kasvua. Mielestäni terkka mittasi mitan kuitenkin eri kohdasta häpyluuta kuin esikoisen aikana. Syke vauvalla oli 150 ja liikkeet vain +. Toinen nukkuu siihen aikaan aamusta eikä tosiaan liikkunut paljoa, tällä hetkellä melske käy ihan oman rytmin mukaan.

Mutta semmoisia tänne tänään.

Edit: Tunti aamiaisen jälkeen sokerit oli 5,1 (raja on jtn 7.. en nyt muista) Eli hyvät arvot ja aamiaiseksi söin kuitenkin monta leipää, mehua ja vanukkaan. Eli kärsii ainakin vielä syödä myös makeaa ilman että sokerit nousee.

Rv 22+0. Jos vauva nyt syntyisi, tehtäisiin jo kaikki pikkuisen pelastamiseksi. Meille tulee oikeasti vauva, enää tämä ei olisi "vain" keskenmeno. Toivon kuitenkin, että pieni pysyttelisi vatsassa ainakin 10 viikkoa, mieluusti vielä muutaman enemmänkin. Tänään koiran eläinlääkärin jälkeen lähdettiin pienelle lenkille. Ts. käveltiin reilu puoli kilsaa metsään ja päästettiin kaverin kanssa koirat irti ja itse mahojemme kanssa seistiin ja juoruttiin. Molempia supisti, minua inhottavan vihlovasti, mutta rauhoittuivat onneksi lenkin aikana. Kotimatka autolla olikin sitten tosi inhottava. Matka ei ole pitkä, mutta todella epämiellyttäviä supistuksia tuli varmaan 4 minuutin välein ja kestoakin oli. Arvioin ajan radion kappaleiden perusteella. Tein pikaisesti kotona ruuan, sillä tänään pääsin halailemaan pyttyä eläinlääkärin vastaanotolla ja annoin itsestäni varmasti todella hyvän kuvan... Syötävää on ollut taas pakko saada vähän väliä. Jospa tänään ei enää paljon supistaisi. Noiden aiempien puristus oli jo todella voimakasta ja pakottavaa, ei minkään harjoitus-mahankovettumisen tuntuisia ja koko alapäätä on jälleen särkenyt ja vihlonut ilkeästi noiden lisäksi.

Huomenna on heti aamusta neuvola ja perjantaina on lääkärin ultra.Jännittää kohdunsuun tilanne todella paljon. Kunpa kaikki olisi kunnossa.

Rv22+0

Heräsin viime yönä omaan itkuuni ja miehen huhuiluun. Näin unta, että isäni oli kuollut, asia, jota olen pelännyt jo kohta vuoden. Jossain vaiheessa sain uudelleen unesta kiinni, mutta uni jatkui siitä mihin se oli jäänyt ja jälleen mies herätti minut. Vauva muistutti heti herätessään itsestään, mutta pelko ja huoli tuollaisten unien jälkeen eivät katoa. Tuollaiset unet tuntuvat niin todellisilta ja pelko jää mieleen elämään koko päiväksi. Isä on minulle niin rakas, etten kykene ajattelemaan maailmaa ilman tuota hienoa miestä, en vain pysty siihen.

Isäni on opettanut minulle, ettei kuolemaa saa pelätä. Ihminen menettää osan itseään niin tehdessään. Ensi kesä pelottaa minua kamalasti. Toissakesänä auringon paistaessa poikani kuoli syliini ja viime kesänä kesken kuuman kesäpäivän sain soiton äidiltäni, että 43-vuotias isäni oli saanut lenkillä sydänkohtauksen  ja makasi OYS:issä teholla eikä kukaan tiennyt selviääkö hän. Isää oli elvytetty 18 minuuttia omien työkaverien ja maallikon toimesta, mutta sydän on kaikesta toipumisestaan huolimatta edelleen pahasti vaurioitunut eikä siitä koskaan täysin tervettä voi saada. Lääkitys, jota on ollut vaikea saada kohdilleen on elinikäinen ja melkein vuosi tapahtuneen jälkeen lääkitys ei ole vieläkään kunnossa. Rytmihäiriöt ja muut sydänvaivat ovat jokapäiväisiä kumppaneita, enkä voi kun ihailla miten tuo äärettömästi kunnioittamani mies on noussut vakavan sairauden keskeltä ylös. Hän on kuntouttanut itsensä, jatkaa nyt oman alansa töissä, harrastaa, opiskelee ja jaksaa suunnitella tulevaisuutta. Kunpa tilanne pysyisi ennalleen.
Minä olen oppinut nauttimaan elämän pienistä hetkistä, sillä minä tiedän miten arvokasta jokaista hetkeä on vaalia sydämessä. Kaikki voi olla hetkessä ohi. Minun elämäni on särkynyt kahdesti. Telkkarin katsomishetki miehen kanssa, autoajelu parhaan ystävän kanssa, puhelu äidille, uinuva koira polvitaipeissa, illanvietto kavereiden kanssa, lounas sukulaisten kesken, vauvan potkut, ruuhkainen kauppareissu, lukeminen puhtaissa petivaatteissa ja levollisena nukahtaminen, aurinkoinen ilma ja kevyt ulkoilu. Tuon kaltaisiin hetkiin minä tarraan ja pohjaan onnen hetkeni ja iloni. Pienet hetket keskellä päivää tekevät ihmisen elämästä onnellisen.

Minä tiedän selviäväni monenlaisesta kivusta, mutta toivon, ettei elämäni olisi pelkkää taistelua aamusta seuraavaan, vaan saisin elää hetken täysin huolettomana ja onnellisena. Ilman pelkoa isäni tai muiden läheisten menetyksestä.

Minä nautin jokaisesta päivästä kun isäni on täällä. Joka kerrasta kun näen hänen tulevan metsävaatteet yllään kotiin ja katsovan telkkaria mieheni kanssa saunakaljoja maistellen. Jokaisesta viisaasta neuvosta, miten voikaan yhdellä ihmisellä olla aina vastaus kaikkeen? Jokaisesta naurusta, jokaisesta isän jakamasta muistosta.  Mitenkään muuten ei voi olla. Minua särkee ajatus, että äitini jäisi aivan yksin. Koko lapsuudenkotini ja oma mummolani huutavat isäni perään. Hän on yhtä kuin ne paikat, joissa hän on aina elänyt. Jokainen ihminen kenen elämää hän on koskettanut ei kyennyt kesällä uskomaan tapahtunutta. Niin kauas kuin minun muistoni yltävät, isäni on aina ollut siellä. Minä näin kesäisen maalaismaiseman ja tähyilin mutkan taakse odottaen isäni kävelevän sitä pitkin puita olallaan. Viisaana ja vakaana. Hänen näkemisensä teho-osastolla nukutettuna ja avuttomana oli, ja on edelleen kuva, jota en kykene täysin käsittämään. Ne vahvat hartiat jotka ovat kannatelleet meidän koko maailmaa, olivat yhtäkkiä heikot. Leijonan sydän oli yhtäkkiä rikki. Miten sellaisen voisi muka hyväksyä. Pelko elää perheen sydämessä koko ajan, vaikka isäni sanoo, ettei hänestä saa kantaa huolta. Mutta miten sen muka voisi lopettaa?

Jokainen menettää vanhempansa. Oma äitini joutui luopumaan omasta äidistään 19-vuotiaana. Ja minä tiedän paremmin kuin kukaan, ettei meiltä kysytä mielipidettä kuoleman tullessa. Poikani kuoleman rinnalla tuntuu vain niin raskaalta saada enää lisää tuskaa kannettavakseen.

Kaikki on meidän välillä hyvin, isän ja minun. En vain kestä ajatusta, etteivät omat lapseni pääsisi koskaan osalliseksi papan kanssa leikkimisestä ja hassuttelusta. Hän ei pelkää kuolemaa, mutta ei myöskään elämää ja sen takia minä ihailen tätä miestä enemmän kuin mitään.  Niin paljon elämää ja toivoa, kunpa se ei vain loppuisi ennen aikojaan. Omat vanhempani ovat minulle uskomattoman rakkaita, enkä vain halua ajatella elämää ilman heidän neuvojaan ja rakkauttaan. He ovat pelastaneet minut mieheni kanssa lapseni kuoltua. Olen heille velkaa elämäni.

Tänään rv 22+6 ja vauva liikkuu päivässä tuntikausia niin että vatsa vain heiluu. Tämä pikkuinen on todella aktiivinen ja liikkeitä löytyy oikeastaan aina niitä kuulostellessani. Perjantaina on lääkärin ultra ja nähdään kohdunsuun tilanne ja vauvan vointi myös sitä kautta.

Jospa ensi yönä painajaiset eivät vaivaisi viime yön lailla...

Ensi viikolla on lääkärin käynti, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Tänään on supistellut kipeästi aina silloin tällöin ja päivä on mennyt sohvalla maaten ja miettien mitä kohdunsuulla tapahtuu kun selkää polttaa ja alavatsaa kiristää. Kunpa kaikki olisi kunnossa. Pysy pieni vatsassa ainakin sen 10 viikkoa vielä. Vauva liikkuu aktiivisesti, mutta pelottaa että muutoksia tapahtuu kuitenkin. Nämä päivät tuntuvat kuluvan kiduttavan hitaasti.

Rv 21+0

Rakenneultra takana ja viikkoja tänään  20+2 ja pieni vastasi 315 gramman painoarviollaan viikkoa 19+5 eli hienosti kasvaa <3  Ultrassa kaikki rakenteet olivat normaalit mitä päästiin katsomaan. Pikkuinen nukkui aluksi ja häntä piti hieman herätellä. Jos ultra olisi ollut tuntia myöhemmin niin varmasti olisi ollut erilainen meno päällä kun saa omaan rytmiin heräillä. Saimme mukaan hienoja profiilikuvia ja kuvan myös jalkapohjista. Kovin oli tämä minun mielestäni eri näköinen kuin esikoinen aikanaan omassa rakenneultrakuvassaan. Tämä oli myös pää alaspäin, kuten aiemmassakin ultrassa. Volttia tosin heittää melko kovasti ja toivon vain, ettei tämä sotke itseään napanuoraan tai saa siihen mitään vakavia solmuja.

Sukupuolta yritettiin katsoa pitkään, mutta toinen istui aivan jalat supussa ja käsi välillä jalkovälissä joten näkemättä jäi kumpi tulokas lopulta on. Kätilö sanoi että yhdessä vaiheessa näytti ihan pojalta, toisessa kulmassa tytöltä. Eli voi olla kumpi vain, asento ei antanut mahdollisuutta varmistua. Kahden viikon päästä on lääkärin ultra joten jospa pieni silloin paljastaisi kumpi hän on.
 
Kunhan on elävä ja terve. Se on minulle pääasia tällä hetkellä. Joka tapauksessa tämä on lapsi, joka auttaa eheyttämään minun kipeän sydämeni. Välillä se on niin kipeä, etten edes tajua sitä. Tänään synnytyssalissa kulki tuore isä pienen poikavauvan kanssa ohi ja vauvan parahtaessa itkuun minäkin rupesin itkemään. Miten kaunis pikkuisen ääni olikaan ja miten katkera minä olen, etten koskaan kuullut poikani itkevän enkä saanut lohduttaa tätä sylissäni. Samalla iski pelko, jos en saa tämänkään sisuksiani jyskivän pikkuisen ääntä kuulla. Niin moni asia voi mennä pieleen, vaikka kaikki hetki sitten olisikin ollut hyvin.


Sitten vähän muuta. Minä niin haluan tästä asunnosta pois! Alakerran eukko paukuttelee seiniä ja putkia kun meillä on neljältä pyykkikone päällä ja imuroidaan. Ennen ne on tehneet valituksia meidän askelten äänistä ja koputtelua on kuulunut ilta kuuden ja kahdeksan välillä aina jos koirat ovat painineet lattialla tai oma koira on haukahtanut muutaman kerran. Ihan ihme kyttäämistä enkä jaksa edes ajatella mitä teen jos koputtelu jatkuu esim. vauan yöllä itkiessä. Heitä häiritsee myös meidän keittiökaappien aukominen ja makuuhuone-elämä. Ihmettelen, että miten ihmisellä joka itse saattaa huutaa miehelleen tuntikausia kehtaa valittaa melusta. Kenties koko kerrostalon asukkaiden tulisi elää eläkeläisten rytmiin. Nukkumaan 8 illalla, aamulla 7 ylös huutamaan omalle ukolle ja joka toinen päivä mattoja tamppaamaan kello 8 aamulla, 11 kauppaan ja sitten kytätään millaisia ääniä yläkerran pariskunnan asunnosta kuuluu töiden ja koulun jälkeen. Tekisikin tästä valituksen niin saataisiin käydä isännöitsijän luona nauramassa! Ja kunpa päästäisiin syksyllä viimeistään tästä asunnosta pois! Asunto on loistopaikalla, suhteellisen edullinen ja tilava, mutta koira+vaunut+hissi+ mielisairaat eläkeläiset alakerrassa eivät ole toimiva yhtälö.

Huomenna tulee minun vanhemmat käymään ja päivä menee varmasti nopeasti. Sunnuntaina puolestaan on miehen serkun ristiäiset ja minua pelottaa, että hän saa saman etunimen joka minulla on varattuna meidän seuraavalle pojalle... On siinäkin huolenaihe.

20+0. Puoliväli. Kaksi viikkoa ja vauva lasketaan jo ihmiseksi, jonka eteen tehtäisiin kaikki voitava jos hän päättäisi lähteä syntymään. Se on minun tavoitteeni tällä hetkellä. Pieni liikkuu lähes kellontarkkuudella useita kertoja päivässä ja on mielestäni paljon esikoista vilkkaampi vatsassa elelijä.

Perjantaina on rakenneultraan meno ja en oikein osaa olla mitään mieltä siitä. Pieni liikkuu reippaasti, aiemmissa kontrolleissa kaikki on ollut mainiosti ja mikäli ultrassa jotain poikkeavaa löytyy, ei mikään minua saisi tätä raskautta enää tässä vaiheessa keskeyttämään. Tällä lapsella on oikeus syntyä sellaisena kuin hän syntyy ja mikäli ultrassa paljastuu jotain vakavaa, niin elää minussa niin kauan kuin hän jaksaa. Entä jos jotain löytyy?

Minun on pitänyt kirjoittaa jo monen monta kertaa, mutta tässä on ollut hirveän paljon selvitettäviä asioita koulun, harjoittelupaikan ja kelan kanssa. Virallisesti olen ollut koko tämän kuun jo sairaslomalla, jonka omalääkärini kirjoitti ja tämä jatkuu todennäköisesti äitiysloman alkuun saakka. Päivät ovat yhtäkkiä kovin tyhjiä. Hissukseen kotona touhuilua, kauppareissuja, muutamien kavereiden näkemistä ja omaan hyvinvointiin panostusta. Ja ennen kaikkea supistusten hillitsemistä. Pidemmät kauppareissut kiristävät vatsaa, seksi ja sauna ovat myös inhottavia tällä hetkellä kun niiden jälkeen maha kramppailee  pitkin iltaa. Noilla keinoilla kun esikoista koitettiin urakalla saada maailmaan niin tämän kanssa ei uskalla paljon ylimääräisiä askelia ottaa saati mitään kuluttavampaa.

Pahoinvointi jatkuu ja yökkiminen on edelleen mukana kuvioissa. Varsinaisia oksennuksia ei ole ollut kuin muutamia viime ja toissaviikon aikana. Ruokahalua löytyy enemmän ja nyt kun saa olla kotona niin  on myös halua tehdä ruokia ja kokeilla uutta.

Väsymys on uskomatonta. Tuntuu, ettei mikään unimäärä riitä. 12 tunnin yöunien jälkeen olo on yhtä väsynyt ja jalat raskaat. Iskias vaivaa öisin eikä autolla voi kuvitella ajavansa pitkiä matkoja.
En ole enää moneen viikkoon halunnut nähdä kuin muutamia ystäviä ja perhettä, jotka ovat eläneet meidän rinnalla tämän  helvetin läpi. Kaikkien puolituttujen näkeminen tuntuu niin turhalta enkä jaksa selitellä elämän tilannettani ja tuntojani vieraille. Ne eivät heille kuulu, eivätkä he voi mitenkään tietää mitä kaikkea minä käyn läpi. En jaksa uuvuttaa itseäni ja voimavarojani turhalla höpinällä ja seurustelulla.
Eniten olen kuitenkin kyllästynyt ja väsynyt pelkäämään. Itsekkäästi laitan vauvan ja oman järjissäpysymisen kaiken edelle enkä jaksa miettiä muita. Öisin säpähtelen hereille, kuolema ja huoli mielessä. Ammattiapua on onneksi saatavilla ja yhdesti olen jo käynytkin. En vain muistanutkaan miten uuvuttavaa on elää kaikki mennyt uudelleen. Pukea omat pahimmat pelot sanoiksi ventovieraalle ja Muistaa se kipu ja pimeys. Ilta sen jälkeen on aina ihan epätodellinen, ihan kuin sielu olisi osittain palasina.

Vaikka olen lääkevastainen enkä Jooan kuoltuakaan halunnut ottaa mitään, niin välillä tuntuu yksinkertaisesti niin raskaalta, että toivon vain saavani jonkun ihmepillerin, joka poistaisi tämän jatkuvan pelon ja kuolemantunnun elämästäni. Tuntuu kuin eläisi keskellä pimeyttä johon tuo valoa vain pikkuisen potkut ja koiran kanssa touhuaminen. Tulevaisuus tuntuu pelottavalta ja pessimistisesti tulee vain ajateltua, että entä sitten jos kaikki meneekin hyvin. Kuolemaa ja surua siellä on vain vastassa. Sairauksia, huolta ja kyyneliä. Olen joka toinen päivä varma, että minulla on varmasti jokin vakava sairaus ihosyövästä, sydäntauteihin tai kasvaimiin. Jatkuva huoli ja ahdistus vievät voimia.

Onneksi minulla on nyt aikaa levätä. En olisi koskaan uskonut, että tämä on näin vaikeaa. Loppuuko tämä pelko koskaan?

Meillä on ollut virkeä päivä. Vauva liikkui illalla nukkumaan mennessä paljon ja heti aamulla(kunhan supistukset hieman hellittivät) niin antoi merkkiä itsestään. Aina kun olen lepäämään käynyt niin vatsassa on tuntunut pientä elämöintiä. Kotona olen siivoilllut keittötä ja muuta missä ei tarvitse rehkiä. Ruoka tein pitemmän kaavan mukaan ennen kuin mies lähti töhin. Alkaa kyllä olla jo hieman tylsää kun on istunut yksin sohvalla telkkaria tuijotellen jo viisi tuntia.

Sain huomiseksi ajan äitipolille, josta ensin käskettiin juoda runsaasti vettä. Voi taivas mietin, ensin jonotin läpi linjasta melkein puoli tuntia ja sen jälkeen käsketään juoda ja tentataan onko supparit varasti olleet kipeitä. Tänään eivät ole olleet, mutta sen jos oisin sanonut niin aikaa tuskin olisi herunut. Sairasloma loppuu pe joten jospa saisin sitä edes viikon tai kaksi lisää. Etänä voin silti tehdä joitakin töitä, mutta 8h istumista koneella, ei onnistu. Jännittää kohdunsuun tilanne, jospa se olisi tiukassa säpissä ja pituus ennallaan. Kaksi viikkoa sitten se oli 5cm ultralla ja niin toivon, että olisi edelleen. Vien aamulla myös pissanäytteen, jos sillä saataisiin virtsatietulehdus suljettua pois.

Oma henkinen jaksaminen on heti paljon paremmissa kantimissa eikä juuri edes ole ahdistanut tänään. Uni ja lepo tekevät ihmeitä. Pitäkööt minua töissä valittajana ja laiskana, mutta yhden lapsen olen jo haudannut enkä aio tämän kohdalla riskeerata yhtään mitään. Oma mielenterveys on minulle vauvan lisäksi ykkösenä eivätkä stressi ja univelka sitä ainakaan paranna. Kotonakin on siistimpää kuin aikoihin kun olen saanut pikkuhiljaa laitettua paikkoja järjestykseen ja hoidettua asioita. Töiden kanssa minä en yksinkertaisesti jaksa tätä pyöritystä.

Rv18+0

Anoppi sai tänään kuulla minun supisteluista ja soitti sitten miehelle niistä tarkemmin. Ensimmäinen kysymys oli, että paljonko mulla on paino noussut. Että sen täytyy varmasti rasittaa mun kroppaa niin paljon että supistelee. Tähän mennessä, huomenna rv 18+o on paino noussut 1,8 kg ja neuvolassa kuitenkin on aina vaatteet päällä ja päivän ruuat vatsassa mitä kotona ei ole. Ihan hillitöntä painonnousua siis ja siksi en varmaan tätä lasta saa vatsassa pysymään. Kyllä ottaa päähän. Tätä naista ei tunnu kiinnostavan mikään muu kuin painonkeräys. Ei oikein tee mieli mennä sinne kyylättäväksi, että kuinka paljon olen levinnyt viime kerrasta. Itsestä tuntuu, että kasvot ovat melkein kavenneet eli paino on mennyt jonnekkin muualle kun kasvoihin tai perseeseen. Huolenaiheensa kullakin.

Vertaistukipalstalta sain ihania neuvoja supistusten hillintään ja terkkari kirjoitti loppuviikon sairaslomaa. Sunnuntaina jos supistelee niin sitten soittaa äitipolille ja lääkärille aikaa. En usko, että tämä viikon lepäily riittää. Tänään käytiin kaupassa reilun tunnin keikka ja vatsa kirrasi samantien ja selkää viilteli. Neuvolan pöydälle kavutessa maha on kuin kova pallo ja sydänäänten kuuntelukin sattui. Tuntuu, että haluan saada selvyyden kohdunsuun tilanteeseen ennen kuin edes harkitsen takaisin töihin palaamista. Etänä voin kuitenkin suorittaa työtehtäviä aivan hyvin. Mutta päivän positiinen asia on, että vauva on edelleen hengissä ja sydän hakkaa noin 157x minuutissa.

Eilen ehdin jo iloita, etten joudu sokeriseurantaan kun paastoarvo oli sormesta otettuna 3.9, mutta kappas kummaa suonesta otettuna se oli 5.4 (sama kuin edellisessä raskaudessa) rajan ollessa 5.3 eli taas napsahti sitten raskausdiabetes diagnoosi. Edellisessä raskaudessa en saanut yhtään kohonnutta arvoa koko raskausaikana ja vauva oli alle 3,5 kiloa syntyessään. Onneksi saan kysyä omalääkäriltä hänen mielipidettään, että täytyykö lähtä mittausrumbaan vai riittääkö rasituksen uusiminen joskus vajaan kymmenen viikon päästä. Hän ei vielä vastannut joten sitä odotellessa. Ärsyttävä homma, tuntuu niin turhalta mitata noita arvoja yhden 0.1 yksikön tähden.

Hermoja raastaa myös jatkuvasti taloyhtiön vieraspaikalla oleva auto, joka on miten sattuun parkkeerattu emmekä me saa omaa autoa omien rajojen sisälle. Laitoin tänään ihan ystävällisen lapun, että ajaisivat autonsa oikeaan paikkaan niin auton omistaja oli kirjoittanut taakse vain, että ette itsekkään ole ajaneet omaanne kunnolla. No voi hemmetti, mitenpä ajat kun yhden vieraan auto on vinossa ja puolitoista metriä pahimmillaan liian takana. Saakeli mitä porukkaa!

Tulimme äsken kaverin pojan 1-vuotissynttäreiltä ja migreeniä ja suppareita pukkaa taas. Sohvalla maatessa menee sitten näköjään loppuilta. Jospa huominen olisi hieman positiivisempi päivä. Mitään kulkemisia ei pitäisi olla tulossa joten pesisi pyykkiä ja hoitelisi muutamia koulujuttuja pois alta.

Rv 17+6